Maria Jotuni; Huojuva talo

Muistan joskus nuorena, taisin olla ihan lapsi, katsoneeni Huojuvaa taloa telkkarista äitini kanssa. Se oli todella todella rankkaa ja mahdottoman hyvä sarja(?).  Sen verran olin onnistunut unohtamaan, etten muistanut ollenkaan, miten tässä lopussa käy. Elokuvan/sarjan mukaan olisin arvannut lopun ihan toisenlaiseksi.

Tämä tarina perheväkivallasta tuo ilmi hyvin sen, miten alistetussa asemassa on nainen voinut olla entisaikoina. Kun ei ole ammattia, koulutusta eikä mitään mahdollisuutta tulla toimeen yksin, ilman elättäjää, niin on ”pakko” alistua tuollaiseen perhehelvettiin. Hyi. No. Tämä ajatus johtaa toiseen: miten ja miksi on mahdollista, että nykyäänkin moni alistuu tuollaiseen (ja pahempaan) perhehelvettiin, vaikka asema ei edes olisi noin surkea! Tulen näistä tarinoista niin vihaiseksi, että en meinaa voida kestää olla omissa nahoissani. Jos pahoinpidelty nainen antaisikin itseään hakata, niin hän on edes lapsilleen velkaa sen, ettei niiden tarvitse sitä nähdä tai elää ilmapiirissä, jossa sitä tapahtuu. Se on rikos lapsia, rikos ihmisyyttä kohtaan. Nämä tarinat nostavat minussa sellaisen vihan, että oksat pois!

Huojuvan talon kieli oli tietenkin vanhahtavaa, mutta ei paljon kärsinyttä. Aihe aina, ikuisesti, ajankohtainen. Olisihan tämän tarinan saanut kerrottua toki 300 sivussakin nykyisen 600 sivun sijaan.

Kathy Reichs; Kohtalokas lento

Pidän ja en pidä Reichseistä. Nämä ovat mainioita ajatusten nollauskirjoja, mutta osittain vähän kuivakkaita. Ja siinä missä pohjoismaisissa dekkareissa kietoo se miljöö, niin näissä on päinvastoin. Amerikkalaisuus on usein sellaista ahdasmielistä höttöä, vähän vanhakantaista ja naiivia. Mutta kyllähän se siitä. Oikeusantropologi Temperance Brennan saa tutkittavakseen suuronnettomuuden jälkeisiä löydöksiä; lentokoneen putoamispaikalta kaivetaan esiin olkapäitä, pääkoppia, sisäelimiä, irrallisia käsiä, muita raajoja, torsoja ja muuta mielenkiintoista ... vaan hetkinen tämä koipihan se onkin paljon vanhempi, kuin muut laaksosta löytyvät ihmisen osat. Näin päästäänkin ihan uuden murhajutun jäljille. Ja tietenkinTempe Brennan joutuu itsekin murhayrityksen ja vainon kohteeksi. Juu, perusdekkaria vähän kuivakkaanpuoleisena versiona, mutta kun näihin tutkijoihin on jo tutustunut niin monessa kirjassa, niin mielellään lukee heidän uusia kuulumisiaan ja juttujaan. Ja kun kirja ei ole ihan kauhean koukuttava, niin maltan olla ahmimatta sitä  vuorokaudessa.

Jussi Valtonen; Vesiseinä

En ole mikään novelli-ihminen, mutta tätä kirjaa lukiessa voi onnellisesti unohtaa, että luvut ovat eri novelleja. Koska ne ovat oikeastaan mahdollisia eri maailmoja ja tämän voi lukea kuten normaalin romaanin. Pidin kovasti Valtosen tavasta kirjoittaa, mutta en ihan varauksettomasti tykännyt kaikista luvuista (novelleista). Parhaat olivat kaksi ensimmäistä: Mahdollisia maailmoja (Antin tarina alkoholisti-isän perheessä) ja Aleksander (Antin ukrainalaissyntyisen koulutoverin koulukiusaus-tarina, voi raukkaa...)
Aakkoshaasteen V. Arvatkaas olenko löytänyt X-kirjaa. Murr.

Tuomas Kyrö; Mielensäpahoittaja

Voi taivahan talikynttilät, miten tämä osui ja upposi =). Ihan huikea elämys ja minun on vaikea kuvitella ketään, joka ei tästä nauttisi. Niin hykertelin itsekseni ja mielessäni nyökyttelin tietäväisesti päätäni.Tässä sitä on vaari-energiaa! Kantaaottavuutta ja inhimillistä yhteiskuntatietoisuutta käärittynä niin makeaan pakettiin, että a vot! - sanoisi edesmennyt vaarini.

Kyllä ei tulisi pankin tarjoama synttärikakku halvaksi, jos sinne joutuisi taksilla ajamaan!

Jos joku ei ole tätä vielä lukenut, niin asia pitää korjata äkkiä.

Outi Pakkanen; Yöpuisto

Yöpuisto oli monin tavoin aika lohduton ja tummasävyinen kirja, mutta se oikeastaan paljastui vasta lopussa. Normaalisti dekkaria ei jää miettimään puolta tuntia sen jälkeen, kun sen on lopettanut, mutta tämä sai surulliseksi vielä pitkään. Ainoastaan kirjan aihe ja siinäkin vain loppu oli kovin raskas, ei luettavuus. Pakkanen on ihan super kirjoittamaan helppoa ja konstailematonta tekstiä. Siitä ei voi kuin nauttia.

Kirjan ehkä tärkein päähenkilö Rasmus on todella säälittävä hahmo. Aihe hieman sivuaa koulukiusamistakin, joka on nyt päivän sana. Mutta voi lapsi-raukka, voi lapsi-raukka…

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa

Tämä oli minusta vielä paljon parempi kuin aikaisemmin lukemani Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä.  Haluan ahnehtia loputkin Marttiset, jokunen kourallinen niitä on, mutta toivottavasti jatkossa tulee paljon lisää! Marttinen taitaa olla nyt yksi lempikirjailijoistani. 

Mistä kevät alkaa kertoo haikean ja arkisen tarinan kolmen sukupolven naisista, on ylioppilaaksi päässyt Kia ja vanhuudenhöperö Helena, näiden välissä päähenkilö Leila-raukka, jonka päälle arki kaatuu. Hänelläkin on melkoinen kasvun paikka. Näinhän se menee, aina sitä kantaa jostain huolta. Tyttäristään, äideistään…  

Minua jäi ihan hirveästi kismittämään ja kutkuttamaan yksi seikka, johon olisi kiva saada tietää, miksi kirjailija päätyi tähän. Leila löytää vanhuudenhöperön Helenan (äitinsä) jääkaapista äitienpäiväkakun. Tämä tapahtuu jokunen viikko äitienpäivän jälkeen ja päiväys on vanhentunut ja kakku on pilaantunut. Leila miettii, että niin vaan oli Helena odottanut tyttäriään äitienpäiväksi kylään. Mutta eikö Leila sitten ollut käynyt äitienpäivänä Helenan luona? Eikö kaikilla tyttärillä ole tapana vierailla äitien luona äitienpäivänä? Minulle tämä tuli niin vieraana ajatuksena, en voisi edes kuvitella että joku jättäisi käymättä äitienpäivänä oman äitinsä luona kylässä?? Mielenkiintoinen ratkaisu siis. Tai sitten en ymmärtänyt täysin tätä kohtaa. Helenahan toki oli dementikko ja saattoi olla ostanut uuden äitienpäiväkakun unohdettuaan, että äitienpäivä meni jo ja sitä juhlittiin jo yhden kerran.

Höperyys on joka tapauksessa aivan ihana kutkuttava aihe kirjoissa! Ehdottomasti lisää tällaista.

Sauli Uhlgren; Kuolema kulkee yöllä

Olin vaipua epätoivoon etsiessäni aakkoshaasteen U-kirjainta. Otin Kuolema kulkee yöllä –dekkarin ihan silmät sokkona. Yllätyin iloisesti, kun Uhlgren (siilijärveläinen kirjoittaja) kirjoittikin dekkarinsa sijoittumaan Kuopioon! En ole kuopiolainen, mutta Kuopio on minulle tärkeä kaupunki ja ehdottomasti Suomen paras kaupunki =). Uhlgren kuvaa niin autenttisesti keskikaupunkia, mainitsee kadut, kauppahallit, Anttilan talot, torit ja tuomiokirkot, Väinölänniemen, Itkonniemen… hän siis tuo Kuopion minulle kuin lahjan syliin. Pidin siitä. Kirjan murhamysteeri on muuten tositapahtumiin perustuva (!?) ja siksi kaikkein ylitseampuvimmat juonenkäänteet tietenkin puuttuvat. Ihan mukavaa, ehkä vähän latteaa tarinaa. Taisi olla tämäkin jonkun sarjan keskimmäinen, täytyypä tsekata onko Kuopio-kirjoja enemmänkin.

Johan Theorin; Hämärän hetki

Hämärän hetki aloittaa ilmeisesti Öölantiin sijoittuvan dekkarisarjan. Olen huomannut, että juonta ja taidokasta tarinaa tärkeämpänä pidän miljöötä, kun se vaan on tehty eläväksi ja kiinnostavaksi. Tämä oli sellainen. En ole ikinä ennen lukenut mitään Öölannista. Ja nyt tunnustan: ensimmäistä kertaa eläissäni kohtasin sanan alvari. Siis tietenkin olen kuullut sellaisen nimen ja tottunut alvariinsa –käyttötapaan, esim. ”nuo koiratkin haukkuvat alvariinsa” tarkoittaen, että aina. Mutta! Alvari tarkoittaakin luontotyyppiä, maaperää, jossa vain ohut maakerros peittää kalkkikiviperustaa ja kasvillisuus on lähes olematonta, maanviljelys mahdotonta. Tyypillinen öölantilainen maaperä. Näin vanhaksi piti elää, ennen kuin opin tuon! Wikipedia tuntee alvari -luontotyypin, mutta esim. Microsoft Word 2010 ei osaa sanaa vaan yrittää ilmoittaa sen virheelliseksi sanaksi. Miten mielenkiintoista!! Tällaiset havainnot ovat minusta riemastuttavia.

Kirjana Hämärän hetki ei ehkä kohoa edes dekkareiden keskivertoryhmään, mutta toisaalta pidän dekkareista niin paljon, että huonoimmatkin ovat jo hyviä. Tai ainakin melkein. Tämä oli ok ja aion lukea sarjassa seuraavatkin opukset.

Aakkoshaasteen T.